Milloin viimeksi olet ollut itsellesi hyvä? Vilpittömästi hyvä? Antanut itsellesi taputuksen olkapäälle? Halin? Antanut itsellesi anteeksi?
Elämme kroonisessa myötätunnon puutteessa. Tämä maailmantilaa mylläävä pandemia on jakanut ihmiset yhä pienemmiksi konklaaveiksi, meiksi ja heiksi muiksi – paremmiksi ja huonommiksi – oikeaan ja väärään emmekä pelkää lyödä lyötyä, jos he eivät kuulu meidän heimoomme. Se sinisilmäisin puoleni minussa itsessäni toivoi, että yhteinen uhka yhdistäisi ihmiset yhdeksi rintamaksi, mutta näin ei ole ollut.
Syynä tähän näen myötätunnon puutteen. Me emme kykene kohtaamaan itseämme rakastavaisesti. Ja miten ihmeessä me voisimme kyetä ymmärtämään ihmisiä, jotka tekevät meille käsittämättömiä asioita, jos me emme voi olla ymmärtäväisiä itseämme kohtaan? Ymmärtäväisiä omia vajavaisuuksiamme ja pelkojamme kohtaan näinä koettelevina aikoina. Sitä että emme jaksa, sitä että kaikki vituttaa, selkään sattuu, ahdistaa stressaa ja painaa. Tai sitä, että eihän minulla itse asiassa ole hätää, kaikki on itse asiassa paljon paremmin kuin ennen. Mutta eihän noin saa tuntea. Kun muut kärsivät…
Me elämme kroonisessa myötätunnon puutteessa. Emme kykene rakastamaan itseämme, olemaan itseämme kohtaan ymmärtäväisiä. Mitä jos, mitä jos nyt juuri pysähtyisi, vaikka vain hetkeksi, sulkisi silmät ja vain olisit hetken aikaa. Tunnustelisi hengitystä kehossa. Tunnustelisi, että miltä nyt oikeasti tuntuu, täysin tuomitsematta ja arvostelematta. Kun kykenemme olemaan tuomitsematta itseämme ja tuntemuksiamme, voimme kohdata myös ulkosen maailman ilman tuomintaa myötätunnon voimalla.
Myötätunto myös parantaa.
Kun olemme itsellemme armollisia, saamme hermostoamme rauhoitettua. Kun kasvatamme hermostomme kapasiteettia siirtyä sympaattisesta parasympaattiseen eli kykyämme ottaa jalkaa pois kaasulta ja siirtää sitä jarrulle. Sympaattisen hermoston funktiot on energeettisesti suunniteltu hyvin lyhytaikaisiksi – painimaan uhka maihin tai juoksemaan sitä pakoon, minuuteista tunteihin. Sen jälkeen kehomme tulisi palata takaisin parasympaattisen hermoston hallintaan. Parasympaattisen hermoston alla kehomme korjaa itseään, sulattaa ruokaa, palautuu ja valmistautuu sosiaaliseen yhteyteen.
Palaudumme nopeammin, olemme rakastavaisempia myös muita, esimerkiksi lapsiamme, ystäviämme ja puolisoamme kohtaan, olemme luovempia, voimallisempia ja kykeneväisempiä.
Kun otamme itseämme niskan sijaan kädestä kiinni, avaamme rakkauden hanat. Päivittäiset myötätunnon ja hyväksynnän hetket – se on itserakastelua se!