Tämä tarina alkaa kuolemasta – vertauskuvallisesta sellaisesta.
Olin vuosia tehnyt, mennyt ja ollut kuin kannoillani olisi juossut jokin kissapeto kiiltävine kynsineen ja kylmine, pistävine silmineen. Usein tuo peto saikin minut kiinni nukkuessani. Painajaisista heräsin omaan huutooni.
Tein ja koin näennäisesti hienoja asioita. Tapasin ihmisiä. Keskustelin. Kuuntelin. Rakensin ja suunnittelin. Matkailin ja nautin. Mutta kaikki tuntui siltä, kuin ne olisivat tapahtuneet jollekin muulle. Tunsin olevani etäällä kaikista. Tunsin kadottaneeni itseni.
Hiljalleen nykyinen olemukseni alkoi murentua. En sietänyt enää yhtään kipua tai vastoinkäymisiä. Voimani ehtyivät. Näin kaikkialla vaaroja ja uhkia, jopa läheisimpieni kasvoilla. Kuin nurkkaan ajettu eläin kynsin ja näykin auttavaa kättä.
Vuoden 2020 tammikuussa istuin psykiatrin vastaanotolla. Kasvoni ja katseeni olivat tyhjät. Sanani ja selkäni heikot. Tuntui, että kaikki ääneni olivat nyyhkytyksiä ja vaikerointia. Tuo tapaaminen muutti kuitenkin kaiken. Yhden ihmisen välitön läsnäolo voi saada parantumisen alkuun.
”Ei tässä ole hätää. Kyllä tästä selvitään.”
Nieleskin kyyneliä matkalla kotiin mutta tunsin, että jokin oli liikahtanut sisälläni. Ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen tunsin, että voin päästää irti.
Uusi vuosikymmen alkoi loppuun palamisella. Nyttemmin olen ymmärtänyt tuon merkityksen henkisen kasken polttamisena. Vanha on poltettava, jotta uusi voi kasvaa tilalle. En kuitenkaan usko enkä todellakaan halua, että kenenkään tarvitsee uupua ja polttaa itseään loppuun. Keinot näiden ehkäisyyn ovat täysin ulottuvillamme.
Uupumista seuraava minän jälleenrakennus sai lisävauhtia 20-luvun pandemian puhkeamisella, joka paljasti systeemeissämme lepäävää mätää ja ahneutta. Ihmisen hybris räjähti vihdoin hänen kasvoilleen ja miljoonat kärsivät. Maailma muuttui, eikä paluuta enää ole. Koin pandemian aikana ristiriitaisia tunteita. Toisaalla halusin keskittyä itseeni ja tervehtymiseen. Toisaalta koin syvää helpotusta mitääntekemättömyyden ja sosiaalisten menojen poiskuihtumisen myötä. Mutta toisaalla koin myös syyllisyyttä sekä omasta onnekkaasta tilanteestani – pöydälläni oli ruokaa ja vieressäni rakastava puoliso – että kyvyttömyydestäni auttaa hätää kärsiviä tässä tilanteessa.
Energiat tulivat ja ne menivät. Minussa oli vuoto.
Etsin koko vuoden suuntaa. Välillä tuntuikin, että yritin jopa liikaa. Liika yrittäminen veikin usein umpikujaan. Satunnaisina suvantoina tartuin pensseliin, piirsin tai kirjoitin kuin riivaamana jotakin, jonka merkitystä en vielä siinä hetkessä tiennyt. Mutta näiden merkitys aukeisi itselleni vielä myöhemmin.
Ennen täydellistä henkistä ja fyysistä lahoamistani olin julistanut missiokseni kitkeä suomalaisesta työelämästä pois pelon, sillä havaitsin sen tulevan harmillisen usein tielle, kun suunnitteilla oli jotain aidosti mielenkiintoista. Samaan aikaan saarnasin myös hyvinvoinnin tärkeydestä ja itsensä huolen pitämisestä.
”Lentokoneessakin naamari laitetaan aina ensin itselle.”
Nuo kaksi asiaa palasivat mieleeni nyt reilu vuosi myöhemmin. Pelko ja itsestä huolehtiminen. Pelko ja itseään hyvänä pitäminen.
20-luvun loppua kohden mieleni synkkeni ja tuntui, että lankesin jälleen masennuksen syvään ja kylmään suohon. Mikään ei tuntunut enää miltään. Turrutin mieleni ja kehoni makealla ja ryvin apatiassa.
Siskoni avulla löysin uudelleen meditaation. Ennen vuoden vaihtumista päätin, että puhtaan kalenterin myötä minulla on myös mahdollisuus miettiä suuntani uudestaan. Ei odotuksia. Ei suunnitelmia. Tavoitteena vain itseni kuuntelu.
Käänne tapahtui nopeasti.
Tuntui, että vain muutaman hengittelyhetken myötä kehoni kykeni päästämään irti stressireaktiosta. En enää yrittänyt paeta tai painia alas näkymättömiä vihollisia. Tuo hermostuneisuus pakeni kehostani nyyhkytyksen ja pienen vaikeroinnin kera. Jäljelle jäi vain helpotus ja seesteisyys.
Tunteeni aukesivat. Kappaleet saivat minut kyynelehtimään ilosta. Minua tanssitutti, nauratti, nukutti ja kakatti. Tunsin, etten enää pelkää ihmisiä. Tartuin puhelimeeni ja ryhdyin soittamaan kauan kaipaamilleni tutuille ja ystäville, joista en ollut kuullut aikoihin. Keskustelut olivat sydäntälämmittäviä ja jokainen oli kiitollinen yhteydestä.
Aloin luomaan. Vimmalla.
Syntyi jälleen kuvaa, ääntä ja tekstiä.
Muistin taas pelon. Pelon ja itsestään huolehtimisen.
Pelon ja itsensä rakastamisen.
Pelko ja rakkaus. Yin ja yang.
Nuo kaksi ovat tanssineet mielessäni vuosikaudet. Nyt ymmärrän miksi. Sain mission. Haluan jakaa tätä rakkauden ja rauhan ilosanomaa niille, ketkä siitä haluavat kuulla.
Syntyi Itserakastelu.
Itserakastelu on hellän huomioiva hetki itsesi kanssa. Se on omaa aikaa itsellesi. Itserakastelussa sielu ja ruumis kohtaavat ja henkinen sekä fyysinen syleilevät eheyden nimissä.
Haluan tämän keskustelusarjan myötä löytää ja tarjota mahdollisimman monta näkökulmaa kokonaisvaltaiseen hyvinvointiimme. Kaikilla meillä täytyy olla mahdollisuus parantua. Kaikilla meillä on mahdollisuus parantua. Uskon näin. Toisinaan voimamme ovat vain niin poissa, että kaikki tuntuu lohduttomalta. Tähän lohduttomuuteen ja pimeyteen yritän tarjota pientä toivon kipinää itse kullekin.
Tervetuloa Itserakastelemaan.