Tätä kirjoittaessani takanani on raju irtipäästämisen päivä. Oloni oli aamusta iltaan tuskainen ja tulehtunut. Tuntui, että sisälläni kiemurteli jokin rapukuorinen ja lonkeroita vilisevä merihirviö. Hengittelin, venyttelin, joogasin ja mantrasin, mutta tuska pysyi. Töistä kotiin tullessani kääriydyin villahuopaan ja kävin sikiöasentoon lattialle. Pienen itkun ja vaikeroinnin jälkeen hengitykseni tasaantui ja tuo merihirviö asettui eteeni. Katsoimme toisiamme silmiin ja halasimme lämpimästi hyvästit. Samassa tuo tuska oli tipotiessään.
Rakkaus on uskomattoman kiehtovaa. Jo aikoessani kuvailla rakkautta valmistaudun löytämään omat jalat suustani, mutta tuon riskin otan tietoisesti. Miten kuvailla ja kuvata jotain, jota ei pysty? Rakkaus tuntuu. Se on kokemuksellista. Se on olemusta. Se on paradoksi. Samaan aikaan rakkaus hyväksyy kaiken absoluuttisesti sellaisena kuin se nyt on, mutta samaan aikaan rakkaus pysäyttää ja osoittaa spedeilyn välittömästi. Se on valheenpaljastin, mutta antaa kuitenkin jokaiselle luvan valehdella itselleen niin kauan kuin siihen koetaan tarvetta.
Itselleni rakkaus määritty parhaiten tuon totuuden hyväksymisen kautta. Voinko hyväksyä totuuden eli nykyhetken, oli se sitten kuinka paskamainen tahansa, nyt ja tässä täydellisesti? Jos vastaan kyllä, olen rakkaudessa.
Tätä hetkeä kuvaa mielestäni hyvin tuo sana itserakastelu. Meillä on ihmisinä taipumusta vaipua takaisin uneen. Torkahtaa aina hetkeksi todellisuudesta omiin ennakkoluuloihimme ja oletuksiin sekä ehkä parasta ennen -päivänsä ylittäneisiin uskomuksiin itsestämme, toisistamme ja maailmastamme. Ei ole reilua olettaa, että kykenisimme olemaan läsnä rakkaudessa 24/7/365. Useimmat meistä ovat syntyneet pelkoon ja sukupolvia kestäneeseen ”kerää & hilloa kaikki traumat” -kulttuuriin ja yhteiskuntaan niin tuo taito ja viisaus on meiltä yksinkertaisesti evätty. Se ei tarkoita, ettemmekö voisi sitä löytää uudestaam. Rakkaus on kuitenkin perusoletuksemme. Ja kuin yksi punnerrus kerrallaan kohti satasen penkkiä, voimme päivän mittaan itserakastua ja itserakastella, vaikka yksi henkäys kerrallaan.
Kun astumme takaisin rakkauteen hyväksymme sen mitä on. Lopetamme vastustamisen ja vapautamme valtavan määrän energiaa itsellemme. Tuota energiaa käytämme ensim itsemme korjaamiseen ja sen jälkeen sitä valuu muille pyyteettöminä tekoona ja sallivana olemuksena: huomaavaisina katseina, halauksena, tiskien tiskaamisena, taiteen tekemisenä tai ihan vaan maailman pelastamisena.
Ja mikä se paradoksi on? Rakkaus ei yritä muuttaa ketään. Se ei vangitse tai pitele aloillaan. Se hyväksyy täysin sen, mitä on, tässä ja nyt. Mutta kun rakastamme sitä, mitä edessämme on, se muuttuu.
Melkoista, eikö?