Antiikin kreikan myytti Medusasasta myytti on monelle tuttu. Tarussa Athena -temppelin papitar rikkoi selibaattivalansa meren jumala Poseidonin kanssa. Rikkomus sai Athenan langettamaan papittaren ylle kauhean kirouksen. Tuo kirous muutti hänet hirvittäväksi olioksi, jonka päässä oli hiusten sijaan käärmeitä ja jonka katse muutti kiveksi.
Medusan myytti on tarina traumasta. Trauma, jota kannamme sisällämme voi olla pelottava hirviö, joka jähmettää meidät aktivoituessaan. Traumat voivat myös olla hiljaisempia ja huomaamattomampia – asioita, jotka ohjaavat meitä varjoissamme. Halutessamme integroida tuon osan itseemme on meidän kohdattava se. Me emme kuitenkaan välttämättä kykene siihen yksin emmekä etenkään silloin, jos meillä ei ole tarvittavia työkaluja. Näin oli myös Medusan tarinassa hänet kohtaavan ja peittoavan Perseuksen kohdalla.
Perseus saa matkalleen apua jumalilta. Hän saa esimerkiksi jumalatar Athenalta kiiltävän pronssisen kilven, jonka avulla hän voi välttää Medusan suoran katseen sekä tietysti viisauden, että Medusan katse on tappava. Matkalla Medusan luo Perseus kohtaa lisää haasteita ja kartuttaa työkalupakkiaan ja taitojaan pääpahista varten.
Lopulta Perseuksen tie johtaa itse Medusan luo. Nuo kaksi käyvät mittelöön. Perseus viisaana hyödyntää saamiaan työkalujaan. Hän käyttää pronssista kiiltävää kilpeään peilinä, jolloin Medusan suora katse ei häntä tavoita. Yksi miekan sivallus ja Medusan pää irtoaa hartioistaan.
Voitokas Perseus palaa kotiin kokemusta ja yhtä hirviön päätä rikkaampana. Voitokkaan mittelön palkinnoksi saatu Medusan pää löytää ennen pitkää tiensä Perseuksen kilpeen, joka tulee olemaan avuksi hänen tulevissa seikkailuissaan.
Jos päätämme kohdata traumamme, tulisi meidän varmistaa, että olemme tuohon kohtaamiseen valmiita. Kuinka hyvin tunnemme kehomme? Miten hyvin tiedostamme hermostomme liikehdinnät? Jos me emme esimerkiksi saa halutessamme jalkaa pois kaasulta, kun huomaamme pulssimme kiihtyvän ja ajatustemme lähtevän juoksemaan voi riskinä olla se, että tuo tunne tempaa meidät aikamatkalle mukaansa takaisin tilanteeseen, joka on trauman aiheuttanut ja kadotamme hetkeksi itsemme – muutumme kiveksi. Tarvitsemme turvaa. Tuon turvan me voimme löytää kehostamme tai oikeanlaisesta seurasta.
Me emme voi katsoa traumaa suoraan silmästä silmään, jos emme ole kyllin varustautuneita. Tällöin me traumatisoidumme uudestaan. Joudumme takaisin tuohon tilanteeseen, jonka stressi ylitti käsittelykykemme. Kohdataksemme traumamme tarvitsemme työkaluja. Tarvitsemme peilin, usein toisen ihmisen tai yhteisön vierellemme auttamaan ja opastamaan meitä. Tuo peili voi myös olla kehittynyt tietoisuutemme tai vaikkapa tietyt psykedeelit.
Kun kohtaamme trauman keräämiemme työkalujen ja liittolaisten avulla, voimme kohdata Medusan – traumamme. Tämän myötä traumakokemus tehdään vaarattomaksi, sen jähmettävän katseen omaava pää katkaistaan ja se integroidaan osaksi meitä, historiaamme. Traumakokemuksesta tulee itseasiassa meille työkalu. Se liitty osaksi viisauttamme. Se kasvattaa resilienssiämme eli kykyämme palautua haastavista tilanteista.
Mitä isompi kärsimys, sitä isompi kasvu. Meillä on kyky toipua, palautua ja vahvistua mitä kauheammistakin kokemuksista. Emme vain kykene siihen yksin ilman liittolaisia emmekä ilman oikeanlaisia työkaluja.