Elämä haavoittaa meitä. Haavoitumme. Lapsuudessa, nuoruudessa tai aikuisuudessamme, eteemme tulee tilanteita, jotka käyvät meille ylivoimaiseksi. Ne painivat meidät väkisin maahan, käyttävät meitä hyväksi ja tekevät olomme täysin avuttomaksi. Emme pääse pakenemaan, emme pysty taistelemaan takaisin. Syntyy trauma.
Trauma on kreikkaa ja tarkoittaa haavaa. Olen ollut mahdottoman kiinnostunut traumoista. Pysähtyminen ja itsensä kuuntelu on nostanut pintaan omia traumojani ja olen alkanut ottamaan selvää asiasta. Tieteellinen tutkimuskin on alkanut paneutua traumojen syntymiseen, tunnistamiseen ja hoitamiseen vasta äskettäin. Mielenkiintoiset löydöt viittavat myös vahvasti siihen, ettei trauma ole pelkästään psykologinen vaan aiheuttaa ihmisissä myös kroonisesti ilmeneviä oireita kuten autoimmuunisairauksia ja syöpää kehon pysyvän stressitilan vuoksi.
Ehdottomasti mielenkiintoisin henkilö trauman tutkimisen ja hoitamisen saralla on Gabor Maté. Gabor työskenteli vuosikymmeniä synnytys- ja saattohoitopotilaiden kanssa, oppien heiltä ja oppien ihmisistä. Hän oppi myös itsestään. Gabor kertoo avoimesti omasta traumastaan ja siitä, miten tuo ajoi hänet riippuvaisuuteen: työnarkomiaan ja pakonomaiseen shoppailuun, jolla on peitti oman haavansa kipua. Tuo lapsuuden trauma periytyi myös hänen omille lapsilleen. Trauma kulkeutuu siis eteenpäin jälkeläisillemme, jos emme sitä huomaa ja hoida.
Olen vahvasti sitä mieltä, että kärsimme Suomessa kollektiivisesta traumasta. Joka vuosi 6. joulukuuta hiljennymme kansakuntana muistelemaan traumamme aiheuttajaa sekä sodassa traumatisoituneita henkilöitä. Olemme edelleen sodassa. Tuota haavaa ei ole hoidettu ja se on periytynyt vanhempiemme vanhemmilta meille. Mark Wolynn kirjoittaa kirjassaan ”It Didn’t Start With You” siitä, miten traumat vaikuttavat meihin sukupolvien yli jopa muuttamalla geeniemme toimintaa epigenetiikan välityksellä.
Sana trauma saattaa tuoda mieleen jonkin väkivaltaisen tapahtuman, raiskauksen, pahoinpitelyn tai hengenvaaran tilanteen. Usein tuollainen tilanne synnyttääkin trauman. Trauma ei kuitenkaan vaadi syntyäkseen muuta kuin sen, että äiti jättää itkevän vauvan huomioimatta. Ylistetty traumatutkija- ja hoitaja Bessel van der Kolk kirjoittaakin kehityksellisen trauman piilevästä epidemiasta. Omien tunteidensa kanssa yksin jääneet lapset oireilevat, he eivät kykene käsittelemään vihaansa tai stressiään, heille diagnosoidaan tarkkaavaisuushäiriöitä ja heidät laitetaan erityisluokille, jossa tuota traumatisoitunutta persoonaa vahvistetaan yhä.
Trauma katkaisee yhteyden. Se katkaisee yhteyden autenttiseen minäämme. Täysillä tuntevaan ja hetkessä olevaan minäämme. Trauma saa meidät elämään menneestä käsin. Trauma on kuin loinen, joka ohjaa käytöstämme haluamaansa suuntaan. Se saa meidät itsetuhoisiksi ja riippuvaiseksi päihteistä, teknologiasta, seksistä, shoppailusta tai vaikka työstä hetken helpotuksen vuoksi.
Trauma katkaisee yhteyden muihin. Kun emme kykene olemaan oma itsemme, me vetäydymme muista ja se sairastuttaa meidät entisestään. Trauma luo kärsimystä myös traumasta kärsivän ulkopuolelle.
Trauma ei ole vain psykologinen sillä me olemme ihmisenä kokonaisuus. Meissä yhdistyvät psykologinen, fyysinen ja sosiaalinen aspekti. Puhutaan myös biopsykososiaalisesta mallista. Länsimaisen lääketieteen heikkoja kohtia on ollut sen taipumus vahvaan dualismiin, jossa asioita erotellaan toisistaan ja tarkastellaan toisistaan erillisinä aspekteina. Tästä meillä olisikin paljon opittavaa vaikkapa itämaisesta ayurvedasta ja siitä, miten tuon linssin läpi tarkastellaan tämän ihmisolennon olemusta. Gabor Maté kirjoittaa kirjassaan ”When the Body Says No” siitä, miten trauman vääristämä käyttäytyminen alkaa näkymään vääristymänä kehossamme. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon nykypäivänä laajasti yleistyneet autoimmuunisairaudet suolistossa, iholla ja hermostossa etenkin naisten keskuudessa. Naisten kollektiivisesta traumasta voisikin kirjoittaa jokusen tuhatta blogikirjoitusta. Väkisin tukahdutettu viha yli sukupolvien alkaa näkymään ennen pitkää.
Trauma katkaisee yhteyden luontoon. Onko yhteiskunta, jossa elämme traumatisoiva ja traumaa ruokkiva? Kun katsoo, miten ihminen suhtautuu luontoon ja kohtelee luontoa on helppo tehdä johtopäätös, että olemme koko ihmiskuntana trauman ajama. Ja taas nuoret ja meitä seuraavat sukupolvet joutuvat tilille isiemme ja äitiemme synneistä. Enkä halua osoittaa syyttävää sormea. Sillä aina osoittaessa toista sormella, neljä sormea on itseen päin. Meiltä edeltävillä sukupolvilla ei ole ollut työkaluja ja uskoa parantumiseen.
Onneksi tulevaisuus näyttää kuitenkin todella valoisalta. Maailmalla eksponentiaalisesti trendaava mindfulness, traumojen hoidossa todella lupaavia tuloksia synnyttävät psykedeelit sekä etenkin nuorten keskuudessa vallitseva tietoisuus luonnon tärkeydestä ovat tärkeitä elementtejä siinä, että ymmärrämme yhteyden tärkeyden. Yhteyden itseemme, yhteyden muihin ja tähän ympäröivään maailmaamme. Olemmehan kaikki yhtä ja samaa olemusta ja tuon olemuksen ytimessä on rakkaus.